Maastopyörästä löytyy kolme kontaktipistettä: gripit, polkimet ja satula. Kaikkien näistä tulee olla kunnossa vähintään siinä määrin, että ne hoitavat virkansa moitteetta ja ovat lisäksi toivon mukaan vielä kuskin mieleen. Kaikista eniten näistä ohjaukseen ja siten myös pyörän ajotuntumaan vaikuttavat grippien, ohjaintangon ja -kannattimen yhdistelmä, eli niin sanottu pyörän ohjaamo. Parhaimmillaan pyörän voi saada käyttäytymään kuin ajatus niin, että sillä navigoi vaivatta polun eteen heittämien esteiden välissä ja tarpeen vaatiessa myös päältä. Vastavuoroisesti pieleen tehdyillä säädöillä ajaminen muistuttaa pyörän kanssa jatkuvaa painiottelua ja menosuunta ei siltikään pysy haluttuna.
Arvatenkin ohjaamon säädöillä on suuri vaikutus, että miltä maasturi tuntuu ajossa. Tässä jutussa katsotaan, että miten maastopyörän ohjauslaitteet saadaan kuntoon!
Ohjaintangosta
Ohjaintankoa valitessa tulee kiinnittää huomiota kolmeen asiaan: leveyteen, nousuun ja tangon taivutuksiin. Leveys on näistä kaikista yksiselitteisin ja helpoin saada kohdilleen. Trendi on ollut jatkuvasti leveämpiin tankoihin päin niin, että jopa XC-pyörissä käytetään ensiasennuksena vähintään 750 millisiä tankoja. Leveä tanko tarjoaa stabiliteettia ja helpottaa ohjausta etenkin kovassa vauhdissa. Vaikutuksen voi hahmottaa hyvin ajattelemalla ajavansa fixi-tyylisellä tangolla, jossa kädet ovat lähes ohjainkannattimessa kiinni. Ajokokemus olisi todennäköisesti kaikkea muuta kuin miellyttävä jopa helpoimmilla kotipoluilla. Sopivan levyisellä tangolla eturenkaan kääntämiseen pystyy käyttämään enemmän voimaa ja vastavuoroisesti sen pystyy pitämään myös suorassa linjassa helpommin. Mikä on sitten sopiva tangonleveys? Se vähän riippuu. Kuskin mitat ja henkilökohtaiset mieltymykset määrittävät, että minkä mittainen tanko kaupasta lopulta haetaan tai mihin mittaan se kavennetaan. 740-800 milliä on haarukka, josta löytyy todennäköisesti jokaiselle sopiva vaihtoehto.
Korkeus tarkoittaa, että kuinka paljon tangossa on nousua. Suorat tangot ovat tehneet paluuta historiankirjoista (onneksi nousukahvat eivät ole seuranneet mukana…), mutta suurimmassa osassa maastopyörän ohjaintankoja on nousua 10-40 millin väliltä. Nousu määrittää ohjaintangon korkeuden maasta ja yhtä lailla myös suhteessa satulaan. Nostamalla tai laskemalla ohjainkannatinta pystyy luonnollisesti myös vaikuttamaan ohjaintangon korkeuteen, joskin säätövara on rajallinen. Sopivaa tangon korkeutta voi lähteä etsimään parilla eri kriteerillä:
1) Ohjaintangon tulee olla niin korkealla kuin mahdollista ilman, että se aiheuttaa haittaa. Toisin sanoen, niin kauan kuin eturenkaalle saa riittävästi painoa ja siten pitoa tilanteessa kuin tilanteessa, ollaan hyvällä alueella.
2) Kuskin ollessa ajoasennossa seisaallaan pyörän päällä, tangon tulisi olla samalla vaakasuoralla viivalla reiden puolivälin kanssa. Tämä on yleistys, mutta siitä saa lähtökohdan jatkojalostusta varten.
Oikea ja sopivalta tuntuva tangon korkeus on yksilöllinen seikka ja vaihtelua voi olla paljon. Esimerkiksi yhdelle kaikkien aikojen menestyneimmistä alamäkiajajista, Santa Cruzin Greg Minnaarilla ohjaamo vuoden 2018 MM-kisoissa oli katseita kääntävä. Vaikka setuppi poikkeaa tavanomaisesta, harvalla riittää kompentenssia sanoa, että se vaatii korjaamista.
Viimeisenä ovat tangon taivutukset, jotka tarkoittavat taakse- ja ylöspäin tehtyä taivutusta. Nämä ovat kenties eniten aina yhtä kuuluisia makuasioita. Yksi voi pitää reilusta taaksepäin sweepistä, esimerkiksi välillä 8-12 astetta, kun taas toinen voi pitää suoremman tangon tarjoamasta tuntumasta. Tangon kallistuskulmaa muuttamalla saa säädettyä ajotuntumaa, mutta käteen täysin sopimatonta tankoa tuskin saa hyväksi säätämisen ja ruuvaamisen määrästä riippumatta.
Ohjainkannatin
Ohjainkannattimen eli stemmin tehtävät ovat monet. Ensinnäkin se kiinnittää ohjaintangon keulaan, mutta lisäksi se vaikuttaa pyörän mitoitukseen ja ohjausgeometriaan. Lyhyet, 35-60 millin mittaiset, kannattimet ovat yleistyneet jatkuvasti ja traili- sekä enduropyörissä ne ovat jo vakiovaruste. XC-pyörät ovat tulossa myös hiljalleen perässä.
Ohjainkannattimen valinnalla voidaan vaikuttaa ohjaamon pituuteen, mitattiin se sitten ohjainkannattimen ja satulan tai keskiön välisenä etäisyytenä. Yhden koulukunnan mukaan ohjainkannatin halutaan pitää tietyn mittaisena ja valitun rungon tulee olla kykenevä yhteispeliin sen kanssa. Toinen näkökulma asiaan on, että ohjainkannattimen valinnalla tehdään ohjaamon tilavuuden tarvittava hienosäätö. Perusteluja riittää kummankin näkemyksen taakse, valitse omasi.
Pituussäädön lisäksi ohjainkannattimen valinnalla on vaikutusta ohjausgeometriaan. Lyhyellä kannattimella tangon kääntäminen tapahtuu auton ratin tavoin; gripit ja siten kädet pyörivät (lähes) ympyrän kaarella. Kannattimen mitan pidentyessä käsien liikerata muuttuu erilaiseksi. Asian voi hahmottaa todennäköisesti parhaiten kuvan avulla. Se, että onko tämä muutos häiritsevä tai edes merkitsevä tekijä on jälleen ajajakohtainen seikka.
Mitä tästä kaikesta tulisi muistaa? Summattuna: valitse kannatin, joka asettaa ohjaintangon oikealle kohtaa ja säilyttää halutut ohjausominaisuudet. Kokeiluja kannattaa tehdä erilaisilla kannattimilla ja kirjata huomioita ylös.
Jarrukahvat ojennukseen
Jäljellä ovat vielä hallintalaitteiden sijoittelu, eli jarrukahvojen, vaihdevivun ja mahdollisesti hissitolpan vivun asettaminen tankoon. Noviisivirhe on asettaa jarrukahvat kiinni grippeihin. Tämä luo ulkonäöltään siistin paketin, mutta yleensä kahvan vipu ei osu lähellekään, missä sen pitäisi olla. Käden koosta ja jarrukahvan muodosta riippuen, gripin ja kahvan väliin on hyvä jättää 20-0 milliä väliä, jolloin jarrukahvan pää osuu sopivasti etusormen kohdalle käden ollessa keskellä grippiä. Mainittakoon vielä samalla, että nykyaikaisten levyjarrujen aikakaudella jarruttamiseen riittää yksi sormi. Lopuilla neljällä sormella on varmasti tarpeeksi töitä tangosta kiinni pitämisessä.
Kahvan etäisyys tangosta tulee säätää niin, että sormi yltää sopivasti kahvalle. Tässä voi olla suurtakin vaihteluväliä. Yksi tykkää, että kahva on pitkällä etäällä tangosta ja toinen, että se on melkein gripin välittömässä läheisyydessä. Bite point on kohta, jossa jarrutus tapahtuu ensimmäisen kerran kahvaa painaessa. Joissakin malleissa tämä ominaisuus löytyy pikasäätönä kahvasta, kun taas toisilla sen muuttaminen voi edellyttää ilmaamista ja jarrumäentien pumppaamista ulos tai painamista sisään päin. Mikä säätötapa sitten onkaan, myös bite point on makuasia. Ääripäitä kannattaa kuitenkin välttää, eli jarrujen ei tarvitse ottaa kiinni heti ensimmäisten millien aikana kahvan painalluksesta, mutta kahvan ei pidä toisaalta painua tankoon asti. Tosin jälkimmäistä säätöä voi perustella sillä, että se säästää mahdollisesti otevoimaa, koska sormi on jarruttaessa enemmän koukistettuna.
Kahvojen kulma jakaa mielipiteitä yhtä paljon kuin oikea tapa juoda kahvia; yksi haluaa sen mustana, toinen maidon kanssa, yksi sokerilla ja joku kaikilla kolmella. Kahvojen kulma on hyvä asettaa niin, että ranne on lähellä neutraalia asentoa, eli kämmenselkä ja kyynärvarsi muodostavat lähes suoran linjan. Liian matalalla olevat kahvat johtavat tarpeettomaan kurottamiseen ja turhan pysty asento puolestaan ranteiden voimakkaaseen ojennukseen. Ranteen ollessa lähellä neutraalia asentoa, edellytykset ottaa vastaan maastonmuotojen tarjoamia iskuja ja kohdistaa voimaa tankoon ovat mahdollisimman hyvät.
Entä vaihde- ja hissitolpan vipu? Ne löytävät paikkansa kuin itsestään jarrukahvojen vierestä niin, että niihin yltää vaivattoman tuntuisesti. Häiritsevän likellä oleva vipu on hankala käyttää tai hankaa jopa peukaloa, jolloin sitä tulee siirtää kauemmaksi gripistä. Toisaalta otetta ei pitäisi myöskään korjata tai muuttaa vaihteen vaihtamisen tai satulan korkeuden säätämiseksi.
Toivottavasti näillä vinkeillä saa ohjaamon parempaan järjestykseen ja entistä mukavampia hetkiä maastossa pyörän päällä!